Tenebrae

Aurinko on vaativa. Se valuu lattialankkujen yli ja löytää pölyn, jonka olimme jättäneet huomaamatta. Se vaatii avoimia silmiä ja suoria selkiä. Se odottaa veden kiehuvan ja huulten kaartuvan hymyyn. Olen niin kyllästynyt tuohon hymyyn.

Iltapäivän rajan takana on syvempi maa. Se on paikka, jonne valo ei voi ojentaa polttavia sormiaan. Ilma siellä on sakeaa ja viileää kuin jokivesi marraskuussa. Se täyttää keuhkot raskaalla hiljaisuudella. Sinun ei tarvitse kantaa kasvojasi tässä maassa. Voit jättää ne ovenpieleen kenkiesi ja nimesi kanssa.

Särky on harmaasta langasta kudottu peitto. Se painaa hartioita, mutta pitää värinän loitolla. Tässä hiljaisessa notkelmassa rikkoutuneita asioita ei lakaista pois. Tyhjät tuolit saavat pysyä tyhjinä. Hiljaisuus ei ole puute vaan läsnäolo, joka istuu vierelläsi ja vie juuri oikean määrän tilaa.

Yritin kerran kävellä takaisin kirkkaille pelloille. Taivas oli liian laaja ja linnut liian äänekkäitä. Aamu paljasti rinnan ontoksi koverretut kohdat. Kaikki siellä rakensivat ja kasvoivat ja pitelivät toisiaan kädestä. He eivät ymmärtäneet, että perusta oli poissa.

Niinpä palasin mataliin paikkoihin. Hengityksen kellariin. Hiljaiseen laaksoon, jossa puut unohtavat kukkia. Täällä maaperä on mustaa ja rikasta niistä asioista, jotka olemme luovuttaneet. Se pitää niitä hellästi. Se tuntee kadonneiden painon.

On helpompi hengittää, kun taivas laskeutuu kohtaamaan maan. On helpompi levätä, kun värit haalistuvat tuhkaksi ja liuskekiveksi. Kipu ei pyydä sinulta mitään. Se pyytää vain jäädä. Ja pysyessään se on ainoa todellinen kumppani, joka on jäljellä.