Kaukainen Valo

Kaukainen Valo

On oudolla tavalla lohdullista katsoa jotakuta, jolla on se, minkä itse menetti.

Meitä opetetaan kääntymään pois tuskasta. Siitä hiljaisesta pistoksesta, kun katsoo toisen elämän kukoistavan siellä, missä oma on muuttunut roudaksi. Meille sanotaan sen olevan myrkkyä, pieni ja katkera asia, joka tukahdutetaan hapenpuutteeseen.

Mutta sellaisessa kaipauksessa on puhtautta.

Kun seisoo talvella ja katsoo lasin läpi yhä palavaa takkaa, kaipaus ei valehtele sinulle. Se kertoo sinulle tarkalleen, mitä puuttuu. Se piirtää tarkan muodon rinnassasi olevalle ontolle tilalle.

Se on surusta tehty kompassin neula. Se osoittaa kohti sitä asiaa, jonka kerran osasi pitää käsissään.

Ihmiset ajattelevat tuskan olevan julmuutta. Mutta se on enimmäkseen muistamisen muoto. Se todistaa, että tiedät yhä, miltä lämpö näyttää, vaikka kätesi olisivat unohtaneet sen tunteen. Katsoa kirkasta tulta pimeän pellon poikki ja tuntea polte kurkussa on myöntää, että valo oli todellinen. Että sillä oli merkitystä. Että se oli olemassa elämässäsi kerran, ennen kuin vuodenaika vaihtui ja tuuli vei sen.

Kaipaus on raskas. Se on raskas asia kantaa kylmässä. Mutta se on paino, joka todistaa, etteivät kädet ole täysin tyhjät. Ne yhä ojentuvat. Ne yhä pitävät kadonneen muotoa.