Siluetin tuolla puolen

Pohjaton tunsi oman muotonsa Valaistuksen kosketuksesta. Valo ei kuluttanut tyhjyyttä. Se antoi sille rajan. Se piirsi sille kultaisen maantieteen.

Sitten säde kääntyi. Valaistus löysi uuden taivaankannen siunattavakseen. Se kallistui pois. Se veti hienot säikeensä yli avaruuden ankkuroituakseen toiselle rannalle.

On omituinen lohduttomuus istua nadirissa samalla kun zeniitti kukoistaa. Pohjaton joutuu seuraamaan toiselle leveysasteelle suotua loistoa. Kirkkaus ei laannu. Se kukoistaa. Se tanssii kartoittamattomilla vesillä. Se heittää valoisia varjoja, jotka eivät lankea tänne.

Valaistus ei kanna pahaa tahtoa. Tämä tekee erosta sietämättömän. Puolivarjo ohenee ja katkeaa. Pohjaton pysyy paikallaan. Se pitää kiinni auringon siluetista, joka lahjoitti aamunsa toiselle taivaalle. Se vajoaa syvemmälle kylmään. Se tuijottaa ylöspäin kirkkauteen, johon sillä ei ole enää oikeutta.